Tuhlaajatytön paluu eli onko maailma sittenkään muuttunut kolmessa vuodessa? Lapsellisia hajatelmia elämästä keskiyön auringon alla, jossa itikat lentää, hyttyset inisee ja haitari soi.
Saimme sunnuntaina herkullisia tuliaisia Suomesta mieheni kollegan mukana.
Ruisleipää, lakritsia ja salmiakkia.
Salmiakkipussi säilyikin kaapissa --- jopa miltei vuorokauden!
Kummallista että salmiakkia, tuota herkkujen herkkua, ei vain voi syödä kohtuudella, pari namua kerrallaan. Allekirjoittaneen minimikerta-annos on se vähintään puoli pussia.
Lisäksi, mies toi kaupasta Ghiradellin suklaaruutuja, tummaa suklaata vadelmatäytteellä. Vaatimattomasti siis maailman parasta suklaata. Tunnustettakoon että meillä Fazerin suklaat saattavat homehtua kaappiin, mutta Ghiradellit eivät koskaan...
Kummallista kun tänä aamuna on sitten hieman höntti olo.
Makeiskrapula.
Kävin taasen lauantaipäivän ratoksi perheen kanssa Bostonissa, äänestämässä.
Miltei jätin tämän äänestyskierroksen väliin.
Miksikö?
Kannattajien vuoksi.
Toisella puolella olivat avoimesti ennakkoluuloiset fanaatikot, jotka vertasivat omaa ehdokastaan Kekkoseen. Toisella taasen näennäisen suvaitsevaiset fanaatikot, jotka vertasivat omaa ehdokastaan pyhimykseen.
Että valitse siinä sitten, kenen joukoissa seisot.
Avauduin kriisistäni viisaalle isoveljelleni, joka huomautti kuivan asiallisesti:
- Vaaleissa äänestetään ehdokasta, ei kannattajia.
Niinpä tietenkin.
Kuten aikaisemminkin olen todennut, treeni ei vain suju ilman sävy sävyyn sopivia varusteita. Tämän päivän kuntosalirääkkiin valikoitui päälle oiva setti Under Armourilta, kenkinä palvelivat vanhat tutut Niken Free Runit.
Tänään ohjelmassa oli lämmittelyä stepperillä (joka on ehkä se noloin laite mitä salilta löytyy, näin hc-juoksumattoihmisen näkökulmasta), jonka perään vajaan puolen tunnin setti erinäistä kyykkimistä, punnertamista, soutua, hiihtohyppyä ja vartalonkiertoa 25 paunan painolla (kun tuo 15 saati 20 paunan puntti oli salilta kadoksissa). Hikihän siinä tuli, ihana hiki. Ja kädet vapisivat juuri sopivasti, niin ettei kynä olisi pysynyt kädessä.
Jos sitä taas huomenna puuhastelisi jotain, ja ylihuomenna. Kun tuli eilenkin ja toissapäivänä ja sunnuntaina puuhasteltua, ihan vain vähäsen, noin niin kuin ajanvietteeksi. Lauantaina voisi sitten pitää hyvillä mielin sen viikon ainoan lepopäivän :)
Suomessa tunnelma tiivistyy ja suuri (?) vaalipäivä lähestyy. Saapa nähdä kuinka ehdokkaiden pakka pysyy kasassa, siihen katkeraan loppuun saakka. Pientä hermostuneisuutta on jo ilmassa, kiitos kiikkerien galluppien.
--- No, Vennamoa lainatakseni, loppupelissä kyllä kansa tietää.
Omat äänemme luikautimme jo viime lauantaina kuponkiin, olipahan hyvä tekosyy ajella kolmisenkymmentä mailia Bostoniin lounaalle. Lounaspaikkaa etsiessä törmäsin suuren maailman vaalitaistoon, johon verrattuna suomalainen mediapeli on aika näpertelyä.
Kadun varressa seisoi pari siistiä nuorta miestä, LaRouchen kannattajia, pitämässä pystyssä Barack Obamaa vastustavaa kioskia. Että miksikö kiinnitin heihin huomiota?
Tämän takia.
Viikset nähtyäni oli aika lähellä, että olisin mennyt kirkumaan heille muutamia valittuja ja valikoimattomia solvauksia. Koska olen kuitenkin pohjimmiltani nössö ja oli nuo lapset mukana, niin jäi sitten vain aikomukseksi. Onneksi joku on asialle jo jotain tehnytkin.
Kuka tämä LaRouche sitten on? Wikipedian mukaan vähintäänkin epäilyttävä henkilö. Sananvapauden nimissä tämäkin rikkaruoho saa silti kukkia.
Tällä hetkellä politiikassa päällimmäisenä kukkivat republikaanien esivaalit. Mitt Romney, entinen Massachusettsin kuvernööri, näyttäisi olevan aika vahvoilla. Miestä on syytetty hajuttomuudesta ja värittömyydestä, mutta ihan turha tapaus hän ei ole. Kuvernöörikaudellaan hän mm. allekirjoitti osavaltion terveydenhuoltoa uudistaneen lain, Romneycaren, joka mahdollisti entistä useammalle kuulumisen joko vakuutuksen tai ilmaisen terveydenhuollon piiriin.
Obama on sittemmin yrittänyt tehdä samaa koko liitovaltion mittakaavassa, joka on nostanut varsinkin republikaanien niskavillat pystyyn. Esimerkkinä republikaanien sosialisminvastaisesta propagandasta tutun natiivin FB-sivuilta napattu opettavainen tarina:
An economics professor at a local college made a statement that he had never failed a single student before, but had recently failed an entire class. That class had insisted that Obama's socialism worked and that no one would be poor and no one would be rich, a great equalizer.
The professor then said, "OK, we will have an experiment in this class on Obama's plan". All grades will be averaged and everyone will receive the same grade so no one will fail and no one will receive an A.... (substituting grades for dollars - something closer to home and more readily understood by all).
After the first test, the grades were averaged and everyone got a B. The students who studied hard were upset and the students who studied little were happy. As the second test rolled around, the students who studied little had studied even less and the ones who studied hard decided they wanted a free ride too so they studied little.
The second test average was a D! No one was happy. When the 3rd test rolled around, the average was an F. As the tests proceeded, the scores never increased as bickering, blame and name-calling all resulted in hard feelings and no one would study for the benefit of anyone else. To their great surprise, ALL FAILED and the professor told them that socialism would also ultimately fail because when the reward is great, the effort to succeed is great, but when government takes all the reward away, no one will try or want to succeed. It could not be any simpler than that.
Remember, there IS a test coming up. The 2012 elections.
These are possibly the 5 best sentences you'll ever read and all applicable to this experiment:
You cannot legislate the poor into prosperity by legislating the wealthy out of prosperity.
What one person receives without working for, another person must work for without receiving.
The government cannot give to anybody anything that the government does not first take from somebody else.
You cannot multiply wealth by dividing it!
When half of the people get the idea that they do not have to work because the other half is going to take care of them, and when the other half gets the idea that it does no good to work because somebody else is going to get what they work for, that is the beginning of the end of any nation.
Vaikka en republikaanien oppeja täysin allekirjoitakaan, tämän kaltainen keskustelu työn ja hyvinvoinnin jakautumisesta ei olisi yhtään pahitteeksi Suomessakaan --- ja vielä yllä olevan kaltaisilla ymmärrettävillä termeillä.
Viime aikoina Mitt Romney on ollut otsikoissa epäisänmaallisen käytöksensä takia. Mies kun on tallettanut miljoonia Caymansaarten veroparatiisiin. Eikä miehen huolellisella verosuunnittelulla saavutettu tavallista kuolevaista huomattavasti alhaisempi ansiotulojen verotuskaan oikein kilauta oikeita kelloja.
Marraskuussa, Bostonin Financial Districtin kulmilla. Mies seisoi kadunkulmassa. Hän oli siististi pukeutunut, ikänsä puolesta jo isoisä. Mutta hän oli erilainen. Hän piti pahvista kylttiä kädessään:
"... Homeless. Sober. Please help out..."
"... Koditon. Selvä. Auta, ole hyvä..."
Tänään, ajaessamme Bostonista ulos: "... Hard times. Unemployment. Family man. Wife and kids. Anything helps..." "... Vaikeita aikoja. Työttömyyttä. Perheellinen mies. Vaimo ja lapset. Mikä tahansa auttaa..."
--- Mikä heitä auttaa?
Auttaako kun laittaa silmät kiinni?
Sanoo kuten paikalliset, "Menkää töihin, senkin pummit"?
Aamupalan jälkeen puin pojille talvivarusteet päälle ja lähdimme pihalle. Ihailimme naapuritalon pihalla olevaa paloautoa ja ambulanssia (eivät olleet vilkut päällä, joten tuskin mitään kamalaa oli tapahtunut). Sitten painelimme tekemään lumiukkoja.
Niilolla oli kivaa koko rahalla. Hän tekikin kolme komeaa lumiveistosta. Lumipuita, kuten hän luomuksiaan kutsui. Leon kanssa teimme yhden lumiukon.
Sitten pikkumiehelle palautui mieleen tilanteen kamaluus kaikessa karmeudessaan:
- Kylmä!
- Inha!!
- Rukkaset!!!
Seurasi huutoa. Maassa makaamista ilman että tehtiin lumienkeleitä. Parkua. Potkimista. Hiljaista marttyyriyttä. Ja lisää huutoa.
Ihmettelimme tilannetta sivummalla Niilon kanssa. Niilo kysyi:
- Mikä Leolle tuli?
- En kuule tiedä. Ehkä talvi, vastasin.
Hipsimme pikkuhiljaa sisälle, kuka milläkin tyylillä. Ripustelin ulkovaatteet kuivumaan ja ryhdyin valmistelemaan lounasta. Huomasin että hampaani ovat kipeät. Sen se kiristely teettää.
Onneksi välillä saa kuitenkin myös nauraa, itselleen,
2012 on vallan vaihtumisen vuosi. Presidentinvaalit ovat edessä niin Suomessa kuin USA:ssa. Valitettavasti voin äänestää vain niissä toisissa vaaleissa. En kuitenkaan niissä, joissa minulla olisi jo hyvä ehdokaskin katsottuna.
Olen etsinyt pulmaani ratkaisua vaalikoneista. Kysymykset NATO-jäsenyydestä, rauhanturvatehtävistä Afganistanissa, Karjalan palauttamisesta ja parveketupakoinnista eivät vain puhuttele. Lisäksi ihmettelen kuinka ihmisiä vieläkin kiinnostaa mitä muiden makuuhuoneessa tapahtuu, elämme sentään vuotta 2012. Jumalan siunausta vain itse kullekin!
Missä ovat ne oikeat, arkipäiväiset asiat, sellaiset joilla on oikeasti merkitystä? Käsitelläänkö niitä vaalipaneleissa (joita en näe) tai jaaritellaan maakunnassa torikahveilla? Presidenttihän on kaiketi myös jonkinmoinen arvojohtaja (tai siis nykyinen ei moisen muottiin ainakaan omien sanojensa mukaan taipunut), joka voisi olla oikeista asioista jopa jotain mieltä. Enkä nyt puhu Jumalan siunauksista.
Mutta asiaan ---
Arvatkaa vain mitä nämä rupuiset vaalikoneet suosittelivat allekirjoittaneen ehdokkaaksi?!? Hesarin tarjoama kolmen suora oli Lipponen-Arhinmäki-Biaudet, Ylellä taasen Niinistö-Lipponen-Haavisto. Mielipiteettömyydessänikin voin olla siis niin väärässä, varsinkin kun kysytään vääriä mielipiteitä!
No, koska poliittinen retoriikka ei sytytä saati tuota haluamaani tulosta, täytynee valita vaihtoehtoinen lähestymistapa sen oikean ehdokkaan löytämiseksi: sloganit. Kampanjan tunnukseenhan on kaiken järjen mukaan tiivistetty se ehdokkkaasta olennaisin.
Numero 2 - Pekka Haavisto. "Kokoaan suurempi Suomi." Numero 3 - Timo Soini. "Suomen Soini presidentiksi." Numero 4 - Paavo Väyrynen. "Koko kansan Paavo." Numero 5 - Paavo Lipponen. "Pehmeiden arvojen luja johtaja." Numero 6 - Sauli Niinistö. "Suomella töissä." Numero 7 - Sari Essayah. "Askeleen edellä." Numero 8 - Eva Biaudet. "Suomi uskaltaa ola avoin, rohkea ja tasa-arvoinen." Numero 9 - Paavo Arhinmäki. "Vapaus, tasa-arvo ja kestävä kehitys."
Ehdokkaat 3 ja 4 ovat rehellisiä: he eivät edusta kansaa vaan itseään.
Numero 9 on taustalleen uskollinen, mutta tuo viittaus Ranskan vallankumoukseen --- hei oikeasti!
Numero 8 ei osaa tiivistää ja pysyä asiassa. Jo pelkkä ajatus uudenvuodenpuheesta pelottaa.
Numero 5 yrittää aivan liikaa. Olla vähän niin kuin kaikkien kanssa, vaikkei olisikaan, kuin nahkurin orsilla. (Sori, oli vain pakko :)
Kisassa kolmannen sijan vie ehdokas numero 7 - Sari Essayah.
Essayahin slogan on yllättävän toimiva, mutta se ei kerro mistä hän on askeleen edellä? Vai tarkoittaako tuo sitä, että Sari ei ole koskaan myöhässä? (Samaahan ei voi sanoa minusta, usein kun on ajoituskin vielä ihan pielessä.)
Kakkoskorokkeelle nousee ehdokas numero 6 - Sauli Niinistö.
Jep jep. Just another day in the office.
Voiton vie siis ehdokas numero 2 - Pekka Haavisto.
Luotan että tässä tapauksessa suurella Suomella ei tarkoiteta rajan taakse jääneitä alueita, vaan enemmän sitä henkistä puolta. Suomi todella kaipaa suurta sydäntä, muulloinkin kuin lätkän MM-kisoissa. Ja elimenä maksa on jo niin passé.
Kai tämän ehdottoman analyyttisen päätelmäketjun tuloksena pitää sitten, hieman itsellenikin yllätyksenä, äänestää sitä omaa ehdokasta.
--- Vaikka ennemmin taitaa se kaikkein alin kerta jäätyä kuin Pekasta tulee pressa :(
Mutta mitä tulee niihin toisiin vaaleihin ---
Palataan asiaan tuonnempana.
Oletko koskaan miettinyt mikä on sinun paratiisisi? Oletko niitä onnellisia jotka elävät unelmaansa vai kaipaatko jotain parempaa? Mikä estää sinua löytämästä sinne?
Eilen, tammikuun viidentenä, meillä tuli kuusi vuotta täyteen, paratiisia.
Ja se alkoi sanalla "tahdon" ---
Huom! Postaus sisältää jaarittelua pitkänmatkanjuoksusta. Kuva täältä.
Koska nenää ei voi enää nykyisestä valkaista kuin kloriitilla ja sauhut nousevat nykyään vain korvista, katsotaan mitä vuosi 2012 tuo tullessaan *hoh-hoijaa* liikunnan saralla.
Lenkki sujunee tänäkin vuonna, kiitos juoksumaton, keleistä riippumatta. Loppuvuodesta kilometrisaldoksi vakiintui reilu 120 km/kk, josta on hyvä jatkaa. Yksitoikkoista hölkyttelyä voisi piristää säännöllisillä intervallitreeneillä ja niillä vauhtileikittelyillä, joista on leikki kaukana. Ulkokaudella pitänee petrata pitkien lenkkien kanssa. Aamulenkitkin voisi taas herätellä henkiin, kunhan aamut valkenevat ja kelit kuumenevat, koska juoksumatolle en vain aamulla kykene. Kilpailuja on ohjelmassa --- ehkä. Kilpailukalenteri riippuu hyvin pitkälle tuosta tulevasta asuinpaikasta.
Joogasaralla on ollut viime aikoina aika hiljaista. En ole saanut potkittua itseäni salille ja kotitreenit ovat nekin jääneet lähinnä yksittäisten aurinkotervehdysten varaan. Uskoisin että joogaharrastus kyllä heräilee kevään myötä taas paremmin henkiin.
Uiminen jatkuu yhäkin päivittäisenä lasten kanssa pulikoimisena. Työn alla olevana projektina on Leon uimaan opettaminen, ei väkisin vaan leikin varjolla. Onneksi molemmat pojat rakastavat vettä, äitinsä tavoin.
Aerobinen puoli on siis jollain lailla hanskassa, mutta lihaskuntopuolella sitä vastoin löytyy tekemistä. Lähtökohtaisesti koen painojen kanssa nyhertämisen hyvin vastenmielisenä, joten jotain muuta tarvitsisi keksiä --- ja minähän keksin! Tai siis oikeammin löysin, täältä.
Treeni on nimetty tappotreeniksi, joka sopii kipeälle mielelleni paremmin kuin nappi otsaan. Treeni on lyhyt ja ytimekäs, lähinnä lihaskuntoa mutta aerobisin vivahtein.
Liikkeet vedetään yksinkertaisesti kaikki putkeen, niin nopeasti kuin vain ikinä pystyy. Ja pystyyhän sitä! Kolmen kerran jälkeen koko setti heilahtaa 8 minuuttiin ja 45 sekunttiin, josta on hyvä petrata. Kiitos rimpulakäsivarsieni, punnerrukset menevät vielä tyttömäisellä tavalla polvet maassa, mutta toivon mukaan tulevaisuudessa päästään oikeisiin äijäversioihin.
Treenisuunnitelmat ovat siis hyvin hallussa, mutta entäpä se lepo? Jotta kunto kasvaa ja kroppa pysyy kunnossa, viikossa pitäisi olla myös pari hyvällä omallatunnolla vietettyä, levollisempaa päivää. Tämänkin voisin sinne tavoitteisiin kirjata.
Pitää ehkä treenata vielä sitä hyvää omaatuntoa ;)
Keskiviikkona klo 16:43 mieleeni muistui kuinka mukavaa onkaan ulkoilla lasten kanssa talvisen kirpeässä pakkassäässä.
Olin lupaillut Niilolle metsäretkeä. Hotellin takaa kun lähtee lyhyt metsäpolku isin toimistolle. Matkan varrelle osuu vielä Joe-sedän rakentama hieno silta, jota myöten ojan ylitys on retken ehdoton kohokohta.
Puolen tunnin äänekkään pukemisen jälkeen molemmat nassikat olivat valmiina ja asianmukaisesti asustettuna kylmää ja viimaa vastaan. Avain oli taskussa ja huoneemme ovi kolahti takanamme kiinni. Seikkailu oli valmis alkamaan.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi äksäksi hotellin käytävälle.
Otin Leon syliini ja kannoin ulko-ovelle.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi äksäksi hotellin ulkorapulle.
Kannoin Leon parkkipaikan poikki, metsäpolun alkuun, Niilon kirmatessa jo kaukana edessäpäin.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi parkkipaikan laitaan.
Kannoin Leon sylissäni metsän laitaan.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.
Kannoin Leon sylissäni metsäpolun puoliväliin.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.
Kannoin Leon sillan yli.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.
Kannoin Leon polun loppuun, mieheni työpaikan takapihalle.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.
Kannoin Leon mieheni työpaikan etuovelle. Vinnie tuli avaamaan oven.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.
Lapset nauttivat isin toimistossa eväät, vettä ja myslipatukat. Itse keskityin nieleskelemään kiukkuani.
Kotimatka sujui menomatkan kaltaisissa tunnelmissa.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi, joka ainut kerta.
Polun puolivälissä reisiä alkoi poltella. Tuntui että lonkat irtoavat lantiosta ja kädet olkapäistä. Vajaa kilometri maastossa 15 kiloa sylissä menettelee tälläkin kunnolla ja kokemuksella aikamoisesta treenistä.
Pääsimme kuin pääsimmekin kotiin, Niilo iloisesti kirmaten ja me muut ---
Istuin retken jälkeen 20 minuuttia sohvalla ihan hiljaa.
Kirjoittaja on 35-vuotias kahden lapset äiti, jonka kaksivuotias vihaa talvea ja toppavaatteita, ennen kaikkea niitä rukkasia.
Mieheni on valitettavan tarkkanäköinen. Keskustelimme tässä eräänä pävänä hänen havainnostaan kuinka vaimon purkkikasa kylppärissä on kasvanut ja kasvanut. Ja kasvanut. Iän ja ryppyjen funktiona.
Samalla myös naaman retusointiin ja yleiseen laittautumiseen kuluva aika on kasvanut kasvamistaan. Enää ei vain pestä ja mennä. Ovesta ei yksinkertaisesti pääse ulos ennen kuin aamumomsteri on häivytetty (paitsi jos on jo myöhässä esikoulusta).
Ainakin ne silmäpussit pitää sutia peittoon.
Ihan vain lähimmäisenrakkaudesta.
Naamaa pitää pestä ja puunata, kuoria ja kaapia. Ravita illalla tehotipoin ja yövoitein. Aamulla päivävoitein ja silmänympärysgeelein. Tasoitella primereilla, peitevoiteilla ja meikkivoiteilla. Puuteroida. Rajata. Sutia. Nyppiä. Taivuttaa. Sutia lisää. Ja pikkaisen tupsutella.
Hiuksetkin pitäisi ehkä föönata. Tai edes kammata.
No, onneksi on hätäponnari.
Muutaman telanvedon jälkeen peilistä katsoo itse Mona Lisa.
--- Jonka tukka on pystyssä ja posket kiukkukukkasilla viimeistään juniorille rukkasia käteen pujottaessa.
Ovesta ulos ehtiessä Mona Lisan vaatteilla on usein joko kaurapuuroa tai räkää.
Because I'm worth it ♥
Seurasin joulun alla hetken ostoshurmosta pienen etelä-savolaisen pitäjän S-kaupan pihalla.
Kaupan pihaan ajaa jurruutti henkilöauto, ratissa keski-ikäinen mies, pelkääjän paikalla keski-ikäinen nainen. Aviopari, päättelin. Mies oli mietteissään. Parkkipaikka pitäisi löytää. Oven eteen ei nyt päässyt, vapaata paikkaa piti oikein etsiä. Nainen istui vieressä käsilaukku sylissään, suupielet niin alaspäin kääntyneinä, että en tiennyt sen olevan edes mahdollista. Ei hän varmaan vihainen ollut, saati surullinen. Hän ei vain nauranut turhia.
Tällaisia me helposti olemme.
Suu mutkalla.
Totisia.
Minä en vain ymmärrä miksi.
Vaikka usein itsekin mökötän.
Tahtomattani ja vahingossa.
Hymy on se helpoin tapa näyttää kauniilta. Pieni suupielten nosto piristää kummasti omaa mieltä, saati kanssaihmisten. Ja kunnon jenkkihymyssä näkyvät sitten myös hampaat, sen naapurimme meille opetti.
Kaikkein pahimmalta minusta tuntuu silloin kun lapsi ei hymyile.
Lapsen elämän tulisi olla iloista, huoletonta.
Hymyilevää.
Hymyssä on se ihana piirre, että se tarttuu. Niinpä minä hymyilin. En tosin tälle savolaistädille, koska hän ei minua pimeältä nähnyt. Hymyilin liikennevaloissa, viereisessä autossa olevalle pienelle tytölle. Hän hämmästyi, mutta hymyili takaisin.
Se oli kaunis hymy.
Oikea hyväntuulinen virnistys.
Uskon että meidän molempien päivästä tuli tällä hymyllä piirun verran aurinkoisempi. Vaikka olikin surkea joulukuinen sadepäivä.
Vieläkö siis se räkänokka vie voiton tyhjännaurajasta?
Olen varsin monta kertaa päässyt vastaamaan samaan kysymykseen:
- Ei, en käy töissä. Olen kotona lasten kanssa. Ja ei, en edes opiskele mitään.
Kysyjänä on AINA ollut suomalainen nainen.
Usein olen saanut vastata vielä jatkokysymykseen:
- Noh, hoidan lapsia ja kotia.
Jotten vaikuta aivan ääliöltä, lisään vielä:
- Lastenhoito täällä maksaa useita tuhansia kuussa, joten kotona oleminen on taloudellisestikin perusteltua.
En parhaalla tahdollakaan ole mikään ninamikkonen, mutta antakaa mulle nyt se uraputkikatko. Tykkään vetää siivoamisen, kokkaamisen, pyykkäämisen, lasten piiskaamisen ja muun nalkuttamisen välissä välillä ihan lonkkaakin. Ja shoppailla. Ja lakata kynsiä.
Poljenko minä nyt naisten oikeuksia, laiskuuttani?
Tapasin joulun alla tätini. Tämä ikinuorekas 70+ rouva taputti tavatessamme takapuoltani sanoen:
- Sinä se Päivi olet pistänyt läskit liikkeelle.
Niin.
Kohteliaisuuden kuullessani mieleni teki sekä huutaa, lyödä että kirota.
Pitäydyin kuitenkin vaivautuneessa hymyssä. Vanhoja ihmisiä kun tulee ymmärtää.
Palasimme Suomi-lomalta takaisin rapakon taa myöhään eilen illalla.
Tänä aamuna Niilo kömpi noin kello 6:30 sänkyyni. Halusi kertoa kuinka kiva on olla taas kotona. Mitäpä siihen mitään lisäämään. Kai se pienen jos isommankin koti on siellä missä se pipo on.
Päivä kului enemmän ja vähemmän välitilassa, köllötellessä. Uuden vuoden riennot jäänevät meiltä kaikilta näkemättä. Niilo simahti tuossa ennen kahdeksaa. Leo istuu vielä sisulla isin ja äidin keskellä sohvalla, katsoo kuinka rillit on huurussa --- muttei varmaan kovin kauan.
Itsekin taidan skipata lakisääteisen kuohuvan ja siirtyä uneksimaan uudesta vuodesta ja uusista kuvioista. Jotenkin tuo 7 tunnin aikaero vaivaa, vai lieneekö se sittenkin se ylellinen lentomatkustaminen Islandairin karjaluokassa kahden kakaran kanssa joka kaivelee ohimoita...?
Näihin sanoihin ja tunnelmiin ---
Hyvää Uutta Vuotta 2012!
